Aukkoja, leimasimia ja sattuman sallimista
Lapsuuden lempikirjani sivuilla on erimuotoisia aukkoja. Niiden kautta voi kurkistaa eteenpäin ja arvailla, mitä muumeille seuraavaksi tapahtuu. Tämä Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? -kirjan nerokas idea toimii vertauskuvana koko elämälle.
Meillä kaikilla on tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita – pieniä aukkoja, joista näemme vilauksen jostain uudesta, ennen kuin olemme päässeet perille. Emme vain koskaan tiedä varmasti, mitä tulee lopulta tapahtumaan.
Samalla tavalla katsomme aukkojen läpi menneisyyteen. Muistamme sieltä mielemme valitsemia yksityiskohtia, ja jotkut hetket ovat kadonneet mustiin aukkoihin, jotka muisti päätti pyyhkiä pois.
Moni muistaa lapsuudestaan parhaiten lelut ja leikit, mutta minä muistan materiaalit, värit ja paperikaupat. Minua kiehtoivat jo pienenä erilaiset pinnat ja sekatekniikat.
Jotkut muistot säilyvät onneksi kirkkaina. Muistan, että nämä paperiin leikatut aukot olivat lapsena minusta hyvin kiehtovia. Muistan elävästi myös erään lastentapahtuman Nokian Kankaantakana vuosien takaa, ajalta ennen kuin aloitin koulun.
Seinällä oli jonkun itse tekemä piirustus puusta, jonka runkoon ja oksiin oli askarreltu pieniä luukkuja kuin oviaukkoja. Kun niitä raotti, sisältä kurkisti peikkoja. Tuossa hetkessä oli samaa taikaa kuin Janssonin kirjassa.
Samalta ajalta muistan Nokian torin laidalla olleen pienen sekatavarakaupan, jonka alahyllyllä oli myynnissä pieniä vihkoja. Niissä oli mustat kannet, joita koristi mosaiikkimainen, värikäs kuvitus. Halusin niitä vihkoja aina vain lisää – en niinkään piirtelyä varten, vaan pelkästään niiden kiehtovien kansien takia.
Mustan ja värien liitto jatkui Kankaanpään ala-asteella, kun opettelimme raaputustekniikkaa. Ensin paperi väritettiin täyteen kirkkaita vahavärejä, ja koko komeus peitettiin mustalla vahaliidulla. Kun mustaa pintaa raaputti, alta paljastui värien loisto. Innostuin tästä tekniikasta niin valtavasti, että esittelin ja opetin sitä kaikille, jotka vain suostuivat katsomaan.
Toinen suuri oivalluksen hetki tapahtui R-kioskilla, kun olin 7-vuotias. Siellä myytiin pieniä leimasimia, jotka vetivät minua puoleensa magneetin lailla. Kun sain haalittua kokoon tarpeeksi kolikoita, ostin mustan silmä-leimasimen. Se oli mielestäni valikoiman mielenkiintoisin.
Leimasin silmiä intohimoisesti jokaiseen löytämääni paperiin, kunnes muste eräänä päivänä loppui. Lamaantumisen sijaan keksin ratkaisun: hoksasin, että voin värittää leimasimen kumisen kuvion erivärisillä tussilla ja jatkaa leimailua. Se oli kenties ensimmäinen oma sekatekniikan ja soveltamisen oivallukseni.
”Leikkaa ja liimaa” -askartelu kuului lapsena lempipuuhiini heti, kun sormeni alkoivat olla siihen tarpeeksi näppärät. Vuosia myöhemmin hain oppia askarteluihin ja taiteiluihin erilaisilta opistojen kursseilta ja lopulta jopa taidekoulusta. Siellä oli mahtavaa päästä kokeilemaan kaikkia perinteisiä taidegrafiikan menetelmiä.
Loppujen lopuksi mikään niistä tiukoista, perinteisistä tekniikoista ei kuitenkaan vienyt minua täysin mennessään. Grafiikan opettajani oli sitä mieltä, ettei grafiikassa ole sijaa virheille ja sattumuksille. Joissain tekniikoissa ei tietenkään juuri olekaan. Huomasin kaipaavani nimenomaan vapaampaan tekemiseen, jossa kokeiluilla ja sattumalla on iso mahdollisuus, eikä kaiken tarvitse olla alusta asti niin tarkkaan suunniteltua.
Parhaan oivallukseni taidekouluaikana tein täysin vahingossa. Minun piti painaa paperille saman puupiirrosvedoskuvion päälle toiseen kertaan samalla laatalla mutta eri värillä (syventääkseni värisävyä), mutta asetinkin laatan vahingossa toisinpäinensimmäisen vedoksen päälle, niin että sen yläreuna tulikin alas. Japanilaisen Hokusai-aallon inspiroima kuvioni muuttuikin ikuisuussilmukaksi (infinity-symboliksi), ja olin lopputuloksesta aivan riemuissani.
Olenkin edelleen samalla kokeilun ja ”askartelun” tiellä. Nykyään se tarkoittaa kollaaseja, sekatekniikoita, kalligrafiaa, paperinsidontaa ja muita paperitöitä – myös kolmiulotteisia muotoja. Tärkeintä minulle ei ole valmis reitti, vaan se, mitä kaikkea voi kokeilla ja yhdistää. Kyse on kokeilun ja löytämisen prosessista, jossa matka on vähintään yhtä tärkeä kuin päämäärään pääseminen – ellei jopa tärkeämpi.